torstai 17. elokuuta 2017

Khaled Hosseini: Leijapoika

Afganistanilaispojat Amir ja Hassan ovat molemmat äidittömiä, saman rinnan ruokkimia ja toistensa ensimmäiset muistikuvat. Parhaat ystävykset ja enemmänkin, kuin veljekset, mutta silti epätasa-arvoisia. Amirin isä, Baba, on Kabulin rikkaimpia miehiä. Hassan on heidän palvelijansa Alin poika ja asuu isänsä kanssa vaatimattomassa majassa komean talon pihan perällä. Amir on pataani, Hassan kuuluu syrjittyihin hazaroihin. Tämä ei estä poikia leikkimästä yhdessä eikä uskollista Hassania lukemasta melkein Amirin ajatuksiakin, mutta sitten tulee se kohtalokas päivä jona Amir laittaa niin kovasti kaipaamansa isän arvostuksen ystävänsä edelle. Tilanne olisi vielä korjattavissa mutta Amir tekee lisää virheitä, ja kun poikien tiet eroavat, jäljelle jää syyllisyys josta ei uskalla edes kertoa kenellekään.

Afganistan ennen sotia, leijaturnajaisineen, on hieno ja kaunis paikka. Sitten tulee neuvostomiehitys, sitten talibanit joita ensin tervehditään vapauttajina ennen kuin todellisuus valkenee. Monien muiden tavoin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin, jossa elämä täytyy järjestää uudelleen eikä se aina ole todellakaan helppoa, varsinkaan vanhemmalle sukupolvelle. Pataanien yhteisöllisyys sentään säilyy toisellakin mantereella.

Leijapoikaa on kehuttu valtavasti, ja loistokirjahan se onkin. Jostain syystä se nyt ei siltikään omalla kohdallani uponnut ihan niin syvälle tai jäänyt niin hyvin mieleen kuin olisi voinut. Sen kun tietäisi, mistä tuokin taas johtuu. Lukemisesta on kyllä aikaa pari kuukautta, ja tuoreeltaan olisi epäilemättä irronnut enemmän ajatuksia. (Nyt luin juuri viimeisen sivun uudelleen ja siitä vaikuttuneena aloin epäillä omia sanojani - ihastuinko sittenkin enemmän kuin miltä nyt tuntuu. "Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa." Phah, ei pitäisi lykätä bloggaamista näin kauas.) Joka tapauksessa olen iloinen että tämänkin viimein luin, ja suosittelen kyllä lämpimästi muillekin!

Ensimmäinen lause: Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975.

Englanninkielinen alkuteos: The Kite Runner (2003)

Suomentanut Erkki Jukarainen

Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2004), 430 s.

tiistai 15. elokuuta 2017

Stephen King: Mersumies (äänikirja)

Bloggaustauko sitten venähti melkein kolmen kuukauden mittaiseksi mutta ei se mitään, uuteen nousuun taas! ;) Vähänlaisesti olen kyllä ehtinyt kesällä lukeakin, mutta jokunen kirja on kuitenkin käsittelyä odottamassa. Parasta siis hoidella ne blogiin asti niin kauan kuin muistan edes jotain mitä voin niistä sanoa! :)

Kauhumestari King on lähtenyt kokeilemaan myös dekkari-/trillerityyliä, ja hyvinpä tuntuu kulkevan tämäkin. Rikosetsivä Bill Hodges on jäänyt hiljattain eläkkeelle, ja sen jälkeen päivät ovat täyttyneet melko pitkälti typerän tv-viihteen tuijottamisesta ja isän vanhan aseen pyörittelystä käsissä. Mitäpä tällä enää tekisi, tarpeettomaksi muuttuneella elämällä. Apatia päättyy kun Hodges saa kirjeen Mersumieheltä. Siltä joka pääsi karkuun, massamurhaajalta joka ajoi varastetulla Mercedeksellä väkijoukkoon. Anonyymillä nettipalstalla alkaa keskustelu, jolla molemmat yrittävät saada toisen omaan ansaansa.

Kauhuihin ei tosiaankaan yliluonnollisuuksia tarvita. Mersumiehen teot, niin ihmisten sekaan ajo kuin eräs myöhempikin suunnitelma, ovat jo valmiiksi hirvittäviä, ja entistä karmivampia niistä tietysti tekevät erinäiset viime vuosien todelliset uutiset. Pari muutakin todella häiritsevää tapahtumaa kirjassa käydään läpi. Lukija tutustuu murhaajaan, Brady Hartsfieldiin, jo varhaisessa vaiheessa. Päällisin puolin hän on aivan tavallinen tyyppi, päänsä sisällä sitten jotain aivan muuta. Bradyn ajatukset ovat kammottavia, mutta kiinnostuin hänestä kyllä hahmona. Syvältä kaiken kuonan alta olin jopa erottavinani pienenpienen inhimillisyyden kipinän ja mietin, missä määrin hän oli sairas jo syntyjään, missä määrin elämä teki hänestä sen minkä teki.


Hodges harrastaa Mersumiestä jahdatessaan melkoisen riskialtista sooloilua, mutta en häirinnyt tarinaan koukuttumistani pohdiskelemalla liiemmin kuinka uskottavana sitä voi pitää. Hyvin siis viihdyin, sikäli kuin joidenkin kohtien lukemista (tai tässä tapauksessa kuuntelemista) voi viihdykkeenä pitää, ja uskoisin että trilogian muihinkin osiin tulee ennen pitkää tutustuttua.

Englanninkielinen alkuteos: Mr. Mercedes (2014)

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2016, 17 h 36 min, lukija Antti Jaakola

maanantai 22. toukokuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Pitkän päivän illan kehystarina on pääpiirteittäin luultavasti useimmille tuttu: kokenut hovimestari Stevens lähtee muutaman päivän lomallaan vuonna 1956 autoajelulle halki Englannin, aikomuksenaan käydä tapaamassa työpaikkansa Darlington Hallin entistä taloudenhoitajaa, neiti Kentonia. Matkan aikana Stevensin muistot palvelusvuosilta virtaavat mieleen.

Kyseessä on paljon kehuttu, ylistettykin kirja, joten siihen nähden oma lukemiseni lähti liikkeelle hieman takkuillen. Stevensin jaarittelevat pohdinnat hovimestarin suuruuden merkeistä tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan. Mutta alkoihan se hienous sieltä tulla esiin, kun kaikki rivien välinen sisältö hahmottui paremmin loppua kohti. Työlle uhrattu elämä, sanat jotka olisi pitänyt sanoa, pinnanalainen rakkaustarina. Stevens ja hänen ainainen arvokkuutensa! Höh!

Ajankuva on hienoa. Aiempina vuosikymmeninä Stevens johti isoa palvelusväen joukkoa ja oli jopa eräänlainen maailmanpolitiikan taustavaikuttaja varmistaessaan isäntänsä järjestämien tärkeiden tilaisuuksien sujumisen. Romaanin nykyhetkessä isojen maalaiskartanoiden kulta-aika on ohi, ja jäyheä hovimestari löytää puutteen ammattitaidostaan: Darlingon Hallin uusi omistaja, amerikkalainen liikemies, tuntuu odottavan Stevensiltä sukkeluuksien laukomista, joten sitähän täytyy sitten opetella. Yritykset vain saattavat olla vähän väärällä tavalla hymyilyttäviä.

En lumoutunut, mutta vaikutuin kyllä, lopulta. Ishiguro on kyllä taitava tuomaan asioita lukijan tietoon ilman että niitä ollenkaan sanotaan, minkä huomasin myös Ole luonani aina -romaania lukiessani.


Ensimmäinen lause: Vaikuttaa yhä todennäköisemmältä, että minä todella lähden retkelle, joka on nyt muutamia päiviä kummitellut mielessäni.

Englanninkielinen alkuteos: The Remains of the Day (1989)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 1990, 4. painos, 283 s. 

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Mitä jos niitä ex tempore -grillijuhlia ei olisi ollut? Sitä joutuvat miettimään Clementine ja Sam kahden pienen tyttärensä Hollyn ja Rubyn kanssa, Clementinen ystävä Erika ja hänen miehensä Oliver sekä jälkimmäisten naapurit Vid ja Tiffany, jotka kymmenvuotiaan tyttärensä Dakotan kanssa noita juhlia isännöivät hulppealla pihallaan. Koska jotain tapahtui, ja jälkeenpäin kaikilla on tavalla tai toisella paha tai syyllinen olo, eikä arki tunnu rullaavan eteenpäin samoin kuin ennen.

Moriarty kuljettaa tarinaa eri henkilöiden näkökulmista kahdella aikatasolla: siellä juhlien jälkeisessä takkuilevassa elämässä sekä grillijuhlapäivän tapahtumien etenemistä seuraten. Kestää aikansa, ennen kuin selviää mikä Se Juttu oikein olikaan. Nautin lukemisesta koko ajan ja maltoin kyllä odottaa, mutta ehkä sitä ei olisi ollut tarpeen pimittää ihan niin pitkään. Moriarty osaa kyllä tarkastella ihmisiä ja heidän suhteitaan ja tekemisiään kiinnostavasti sittenkin kun salaisuudet on selvitetty.

Takaumien kautta esiin tulee myös Clementinen ja Erikan ystävyyden historia. Erikalla oli vaikea lapsuus hamstraajaäitinsä vuoksi ja Clementinen äiti pakotti tyttärensä tuon hyljeksityn tytön ystäväksi. Erika otettiin mukaan perhelomillekin, vaikka Clementine olisi halunnut saada enemmän tilaa hengittää. Siitä asti nuo kaksi hyvin erilaista naista ovat ollet osa toistensa elämää - ystävyys ei ole ongelmaton eikä oikein tervekään, mutta ei siitä osaa irrottautuakaan. Ja on sentään joitakin asioita, joita kukaan muu ei ymmärrä Clementinestä samalla tavoin kuin Erika. Moniin muihinkin teemoihin Moriarty kurkottelee, mutta kokonaisuus ei tunnu ollenkaan liialliselta vaan tuntuu paremminkin heijastelevan hyvin sitä, kuinka monisyinen asia elämä on. Oman näkökulmansa tarinaan tuo myös naapuruston erakkoluonteinen vanha mies, Harry.


Moriarty kirjoittaa kyllä todella laadukasta ja koukuttavaa viihdettä: rankkojakin aiheita kevyellä otteella. Aiemmin olen lukenut Hyvän aviomiehen. Jos olisin lukenut kaikki neljä suomennettua kirjaa, voi olla että kaipaisin jo tässä vaiheessa kirjailijalta jonkinlaista uutta suuntaa, mutta kahden jälkeen ei ainakaan kyllästytä vielä yhtään. Tässä on kyllä hieno kansikin! Kaunis, mutta sisältää myös jotain tarinasta.

Ensimmäinen lause: "Tämä tarina alkaa pihajuhlista", Clementine sanoi.


Englanninkielinen alkuteos:
Truly Madly Guilty (2016)

Suomentanut Helene Bützow


Kustantaja
WSOY 2017, 318 s.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Reetta Ranta & Antti Huttunen: Metsien kätkemä - Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin

Reetta Ranta ja Antti Huttunen esittelevät rakkaudella upeita kotimaisia luontokohteita kahdeksalta eri suunnalta. Retkillä laskeudutaan luolaan, kiivetään tunturin huipulle, kasataan kivipeikko pirunpellolla, melotaan pitkin rotkojärveä ja kävellään tuoksuvalla kanervaniityllä. Tärkeässä osassa on paitsi luonto itse, myös eri paikkoihin liittyvät tarinat ja myytit. Metsien kätkemä perustuu samannimiseen Ylelle tehtyyn tv-sarjaan, jonka jaksot ovat vielä nähtävissä Yle Areenassa. En ollut tutustunut sarjaan aiemmin, mutta juuri äsken katselin yhden jakson. Pääasiassa sarjassa ja kirjassa on kyse samasta asiasta eri formaatissa, mutta kyllä ne myös täydentävät toisiaan: sarja laajemmalla kuvamateriaalilla, kirja runsaammalla kerronnalla.

Kokonaisuus on kyllä huikea ja ihana ja vaikka mitä. Millä sitä mihinkään ulkomaille malttaa lähteäkään kun nähtävää on lähempänäkin! Tämä pidentää taas sitä Vedenalainen Suomi -kirjan yhteydessä mainitsemaani bucket listia. Kohdat "käy Kolilla" ja "näe Paavolan tammi" sillä jo olikin, mutta kun tarjolla on vaikka mitä muutakin. Saaristokin on vielä ihan kokematta. Sinne siis!

Kustantaja Gummerus 2016

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla

Louhen liitosta ja Tuonella kulkijoista tutuksi tullut Roona päätyy kalevalaisine kykyineen entistä vaarallisempiin tilanteisiin. Roonan isä Eerikki näkee pahaenteisen näyn, jonka vuoksi tytön on parasta vahvistaa tietäjäntaitojaan. Sitä varten ryhdytään valmistamaan omaa shamaanirumpua, jota tarvitaan siihenkin että Roonan Valpuri-äidin kaipaama miehenä kulkenut karhu, Väinö, saadaan haettua takaisin Pohjolasta. Lisäksi täytyy miettiä poikaystävä Aleksia, jonka kanssa oleminen tuntuu menevän aivan solmuun.

Sampsa, jonka kanssa Roona ystävystyi isänsä kautta edellisessä osassa, on tässä paljon esillä. Mikä taas on ongelma omalta kannaltani, koska ärsyynnyin häneen likimain ensinäkemältä enkä tunnu pääsevän siitä yli. Ei, se ei todellakaan johdu arvesta tai ontumisesta vaan jostain aivan muusta tarkemmin määrittelemättömästä, mutta nyt joka tapauksessa ärsyttää lähes kaikki tukasta lähtien aina Roonan katselemiseen asti. No, jotain kiinnostavaa hänestä sentään paljastuu lopussa, joten yritän lähteä seuraavaan osaan avoimin mielin katsomaan kuinka meille käy. :) Enkä muista kenenkään muun moittineen hahmoa, joten mulla ja Sampsalla nyt ei kai vaan kemiat toimi.


Ja muilta osinhan kyllä viihdyin tämänkin parissa oikein hyvin! Metsässä, karhuissa ja Kalevalassa riittää kyllä kaikenlaista kutkuttavaa ammennettavaksi, kuten tietysti myös tavallisessa nuoren elämässä, kaiken mystisyyden vastapainoksi. Entistä isompia asioita tässä kyllä käsitellään nopeaan tahtiin, mutta kuten edellisenkin osan kohdalla sanoin, sarja saa mielihyvin pysyä tyyliltään juuri tällaisena, helppona lähestyttävänä myös vähemmän lukeville.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. Suvi Karin taiteilema kansi on muuten hieno!

Ensimmäinen lause: Sinertävä metsäpeuran näköinen henki vaelsi pimeässä.

Kustantaja Haamu 2017, 162 s.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Lauren Beukes: Zoo City

Zinzi December etsii kykynsä avulla ihmisten kadottamia esineitä, kirjoittaa huijauskirjeitä rikollisjärjestön tiliin kuitatakseen huumevelkansa ja kantaa selässään laiskiaista. Zoo Cityn vaihtoehtoisessa todellisuudessa rikoksiin syyllistyneet saavat kukin teoistaan merkiksi eläimen, johon heillä on erikoinen symbioottinen suhde. Erään sormuksenetsintätehtävän päättyessä ikävästi Zinzi päätyy tekemään jotain mihin ei normaalisti suostu: etsimään kadonnutta ihmistä. Toinen erakoituneen tuottajagurun Odi Huronin suojateista, afropopduo iJusin teinikaksosista, on ties missä.

Lauren Beukes kuljettaa lukijaa melkoista kyytiä, pysähtelemättä selittämään asioita sen kummemmin. Zinzin menneisyys rakentuu pala kerrallaan ja eläimellisyysilmiön historia valottuu kerronnan väliin tiputelluista katkelmista, kuten tieteellisistä teksteistä ja keskustelupalstan kommenteista. Zoo City sekoittaa urbaania fantasiaa, noiria, eteläafrikkalaista kulttuuria perinteisine magiaa harjoittavine parantajineen, todellisia pakolaisvirtoja, musiikkibisnestä, eläinteemaa vedettynä paria astetta synkemmäksi kuin Philip Pullmanilla, ja mitähän vielä. Kyllähän tämä tykittää! Musiikkibisnes ei yleensä ottaen ole kiinnostuslistani kärkipäässä kun lukemisia valitsen, ja varmasti osin siksi en jaksanut ihan täysillä innostua varsinaisesta ihmisenetsintäjuonesta ja siihen liittyvistä tyypeistä, mutta Beukesin luomaa maailmaa kyllä ihailin ja viihdyin hyvin Zinzin (ja tietysti laiskiaisen) seurassa. Ja tapahtuihan siinä etsinnän lomassa erinäisiä muita mielenkiintoisia asioita, lopputuloksesta puhumattakaan.


Beukesin muuhun tuotantoon tutustuminen todellakin kiinnostaa, aiempi suomennos Säkenöivät tytöt onkin jo hyllyssä jemmassa.

Ensimmäinen lause: Zoo Cityssä kysyminen on epäkohteliasta.

Englanninkielinen alkuteos: Zoo City (2010)

Suomentanut Tytti Viinikainen


Kustantaja Aula & Co 2016, 275 s.